Parahin isä,
Äitiin kohdistuu paljon odotuksia. Koko maailma hänen ympärillään nimittäin tietää ja auliisti kertoo, millainen äiti hänen tulee olla, ja millä keinoin. Vaatimus ei perustu edes toiveeseen lasten parhaasta, vaan ensisijaista on estää äidin luisuminen huonoksi äidiksi, täysin epäonnistuneeksi lastensa elämän pilaajaksi.
Tässä paineessa syntyy merkittävä luonnonvoima: äidin syyllisyys. Jos ympäristö viestii äidille joka käänteessä, että lapsista huolehtimisen pyhä tehtävä on osoitettu hänen lopulliselle vastuulleen, kapenee epäonnistumisen mahdollisuus olemattomiin.
Ei ole ketään, joka voisi äidin työtä paikata, ja siksi hän saa vain ja ainoastaan onnistua. Latteuksia ladellaksemme muistamme toki tutun hokeman “isäkin on tärkeä”, mutta oikeastaan myös kelpo isän valitsemisen katsotaan olevan osa äidin elämänhallinnallista palettia.
Jos äiti sitten tekee, mitä häneltä odotetaan ja päätyy ottamaan pääosan vastuusta, tekee se isästä samalla vahingossa avustavan vanhemman, äidin suorituksen varavoiman. Sama mekanismi, joka roolittaa äidin korvaamattomaksi, sysää isän omassa perheessään statistiksi. Tämä voi käynnistää äidin uupumisen ja isän etääntymisen kierteen.
Erotyön miesasiakkaat jakavat usein kokemustaan siitä, että tilanteesta riippumatta äiti nähdään kaikkialla automaattisesti ensisijaisena vanhempana. Tämä oletettu ykkössija ei kuitenkaan ole pelkkä etuoikeus. Se on myös teräksinen puristus, jossa äiti saa olla ainoastaan täydellinen ja koko maailman kasvatusnäkemyksiä miellyttävä, mikä luonnollisesti on mahdotonta.
Jos hän pitää lapsia tiiviisti lähellään, häntä syytetään helikopteroinnista tai omimisesta.
Jos hän kannustaa kanssavanhempaa ottamaan osansa vastuusta, häntä pidetään määräilevänä ja itsekkäänä.
Jos hän jää lasten kanssa kotiin, hän on taantumuksellinen.
Jos hän menee töihin, hän ei rakasta lapsiaan.
Ristiriitaiset odotukset ovat niin automaattisia, että niitä on vaikea edes tunnistaa. Ne tuntuvat omilta ajatuksilta, vaikka ovat tulleet jostain muualta. Korvaamattomuus tuntuu aluksi kunnialta, mutta muuttuu vääjäämättä painoksi.
Tästä syntyy kierre, jonka isä ja äiti kokevat eri kulmista. Jos äidin rooli on olla perheasioissa kaikkitietävä ja kaikesta vastuussa, odottaa myös isä herkästi ohjeita ja varmistelee hyväksyttyä toimintatapaa sen sijaan, että käyttäisi omaa harkintaansa.
Isä voi pelätä tyrivänsä vaipanvaihdon tai Wilma-viesteihin reagoinnin lapsen vaarantavalla tavalla, jos maailman totuus on, että vain äiti tekee sen oikein. Tämä ei ole isän henkilökohtainen puute, vaan saman, äitiä kuormittavan näkymättömän normiston kääntöpuoli.
Tämä normisto saa äidin toimimaan tavalla, jonka isä kokee vanhemmuuden portinvartiointina. Äiti korjaa alati puolisonsa toimintaa, antaa ohjeita ja ottaa ohjat takaisin, kun jokin ei mene niin kuin hän on sisäistänyt sen menevän.
Äiti ei tee tätä pahantahtoisuudesta, vaan siksi, että vastuu on niin syvällä, ettei hän osaa hellittää. Tämän seurauksena isä kuitenkin kokee, ettei häneen luoteta ja että on ehkä parempi ottaa välimatkaa kuin läksytystä.
Näin isä etääntyy ja äiti uupuu. Vanhemmat toteuttavat tiedostamatonta roolijakoa, jossa toinen kantaa ihan liikaa ja toinen jää vanhempana vaille tarvitsemaansa tilaa.
Ratkaisun avain ei ole vaatia enemmän tai taistella kovempaa. Avuksi on yhteinen oivallus siitä, että molemmat vanhemmat ovat pääosassa, ja että näistä rooleista voi keskustella ääneen. Äiti voi harjoitella pidättäytymistä isän toimien oikaisuista, vaikka miten mieli tekisi.
Isä taas voi harjoitella oma-aloitteisuutta ja sitä, ettei kysy ohjetta vaan päättää itse. Kummankin harjoitus on vaativa, sillä kumpikin painii vastoin tehokkaasti sisäistettyä ohjeistusta.
Siispä, isä hyvä: ei ole väliä, millainen suhteesi lastesi äitiin on, on se upea tai ongelmallinen, olette sitten tukevasti yhdessä, tiukassa paikassa, tekemässä eroa tai riitaisesti eronneet.
On hyvä muistaa, vaikka muulta näyttäisikin, ettei lastesi äidin elämäntehtävä ole tehdä sinun elämästäsi kaameaa. Sen sijaan se voi nyt olla kaikkien hänen äitiyteensä kohdistuvien odotusten täyttäminen ja siinä sivussa ehkä omakin hengissä selviäminen.
Oire voi ilmetä henkilössä, mutta ongelma on rakenteellinen eikä oikein kenenkään etu. Äitienpäivän kunniaksi voimme ehkä antaa lastemme äideille kiitoksemme lisäksi lupauksen, että emme jätä heitä yksin vastuuseen, vaan otamme osuutemme yhteisistä kantamuksista. Eli sen toisen pääosan.
Hyvää äitienpäivää! <3